Tänään tuli kuluneeksi 29 vuotta äitini kuolemasta.

Päivä oli silloin lauantai, aurinkoinen syyspäivä kuten tänäänkin. Sairaus oli muuttunut niin tuskalliseksi, että saattoi toivoa vain kärsimyksen loppumista ja se kuitenkin antoi odottaa itseään. Rakkaan ihmisen vieressä oli tuskallista olla voimatta tehdä mitään, mutta silti hyvä olla viimeiseen hetkeen saakka.

Päivästä on kauan, mutta hetket ovat mielessä kuin eilinen päivä. Ikävä on olemassa, kuitenkin himmentynyt ajan kuluessa.

Äidin ainutlaatuinen rooli elämässä ei katoa kuolemassakaan.